Normit ja ohjeet 2021

Korvattavuus

LV 10/248

Lautakunnan istunto

Tapahtumatiedot

A oli ollut vuonna1999 matkustajana henkilöautossa, jota oli kuljettanut alkoholin ja muiden huumausaineiden vaikutuksen alainen henkilö. Kuljettaja oli tuomittu hovioikeuden tuomiolla muun muassa tekoaikana voimassa olleen rikoslain 23 luvun 3 §:n (960/1976) nojalla huumaantuneena ajamisesta vankeusrangaistukseen. A oli ollut tietoinen kuljettajan päihtymyksestä mennessään autoon matkustajaksi. Vakuutuslaitos oli antanut A:lle päätöksen myötävaikutusalennuksesta vuonna 2000.       

A oli vakuutuslaitokselle vuonna 2009 toimittamassaan kirjelmässä Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2005:145 viitaten pyytänyt asian uudelleen käsittelyä ja hänelle aiheutuneiden vahinkojen täysimääräistä korvaamista. Vakuutuslaitos oli korvauspäätöksessään todennut, että korvauspäätös oli tehty sen hetkisen voimassa olevan lainsäädännön ja oikeuskäytännön mukaisesti ja ettei korvausasiaa oteta uudestaan käsiteltäväksi.

A:n lausuntopyynnön johdosta lautakunnassa oli kysymys siitä, oliko asia otettava uudelleen käsiteltäväksi ja oliko A oikeutettu korvaukseen liikennevakuutuksesta.

Lausuntopyynnön mukaan Korkein oikeus on antanut ennakkopäätöksen tapauksessa, jossa kyse oli myös liikennevakuutuslain 7 §:n tulkinnasta. Tämä päätös, joka on annettu 30.12.2005, KKO 2005:145, muuttaa A:n mukaan korvauslinjaa takautuvasti eikä korvauksen uudelleen käsittelemiselle ole laillisia esteitä.

Vakuutuslaitos totesi lausuntopyynnön johdosta antamassaan vastineessa, että Korkeimman oikeuden ennakkotapaus ei muuta korvauslinjaa takautuvasti. Näin ollen A:n henkilövahinko ei ole korvattava liikennevakuutuksen perusteella eikä korvausasiaa oteta uudelleen käsiteltäväksi. Korvauspäätös oli tehty senhetkisen voimassaolevan lainsäädännön ja oikeuskäytännön mukaisesti.

Lautakunnan lausunto

Vahinkoaikana voimassa olleen liikennevakuutuslain 7 § 3 momentin (656/1994) mukaan jos joku on aiheuttanut itselleen henkilöön kohdistuvan vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa sellaisessa tilassa, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana tai sen jälkeen vähintään 1,2 promillea tai että hänellä oli vähintään 0,60 milligrammaa alkoholia litrassa uloshengitysilmaa, taikka hän on aiheuttanut vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa muuten alkoholin tai muun huumaavan aineen kuin alkoholin vaikutuksen alaisena taikka alkoholin ja muun huumaavaan aineen yhteisvaikutuksen alaisena niin, että hänen kykynsä virheettömiin suorituksiin oli tuntuvasti huonontunut, suoritetaan korvausta ajoneuvon vakuutuksesta vain sikäli kuin siihen on erityinen syy. Mitä edellä on sanottu kuljettajan oikeudesta korvaukseen, koskee myös matkustajaa, milloin tämä vahingon sattuessa oli mukana ajoneuvossa, vaikka hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää edellä mainitusta kuljettajan tilasta.

Vakuutuslaitos on antanut asiassa vuonna 2000 korvauspäätöksen, jossa vakuutuslaitos katsoi A:n tienneen tai että hänen olisi ainakin pitänyt tietää kuljettajan olleen alkoholin ja eräiden muiden huumaus- ja lääkeaineiden vaikutuksen alainen siinä määrin, että hänen ajokykynsä oli tuntuvasti huonontunut. A:lla oli ollut mahdollisuus havaita kuljettajan tila. Tästä huolimatta hän oli mennyt autoon matkustajaksi. Vakuutuslaitos katsoi liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin (656/1994) nojalla, ettei sillä ollut velvollisuutta korvata A:n vahinkoja liikennevakuutuksen perusteella. A ei ollut nostanut kannetta tuomioistuimessa vakuutuslaitoksen korvauspäätöksen johdosta.

Korkein oikeus on 30.12.2005 antanut ennakkoratkaisun KKO 2005:145 liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin (656/1994) tulkinnasta. Korkeimman oikeuden ratkaisussa kysymys oli siis matkustajien oikeudesta saada korvaus liikennevakuutuksesta tilanteessa, jossa he olivat olleet matkustajina humalaisen kuljettamassa autossa. Korkein oikeus totesi johtopäätöksenään, ettei pelkästään se, että matkustajat olivat vapaaehtoisesti olleet humalaisen kuljettamassa autossa tietoisena tämän humalatilasta ja että he olivat näin menetellessään hyväksyneet kuljettajan humalatilan johdosta kasvaneen onnettomuusriskin, ei merkinnyt sellaista itselle aiheutettua vahinkoa, jonka johdosta matkustajina olleiden henkilöiden oikeutta korvaukseen henkilövahingoista voitaisiin rajoittaa.

Asiassa on riidatonta, että ilmoitus liikennevahingosta vakuutuslaitokselle on tehty liikennevakuutuslain 11 §:n mukaisessa määräajassa. Sen jälkeen, kun vaatimus on tehty oikeassa määräajassa ja vakuutuslaitos on antanut tähän vaatimukseen kielteisen tai osittain kielteisen korvauspäätöksen, tulee kanne tällaisesta päätöksestä nostaa oikeuden menettämisen uhalla vakuutussopimuslain 74 §:n mukaisessa kolmen vuoden määräajassa siitä, kun asianosainen on saanut kirjallisen tiedon vakuutuksenantajan päätöksestä ja tästä määräajasta.

Vakuutuslaitoksen korvauspäätös on vakuutussopimuslain 74 §:n mukaisen määräajan kulumisen jälkeen tarkoitettu pysyväksi. Tämä on omiaan lisäämään oikeusrauhaa ja oikeusvarmuutta, kun tietyn laissa säädetyn määräajan jälkeen päätös voidaan todeta lopulliseksi. Tämä määräaika koskee myös niitä tilanteita, joissa oikeuskäytäntö täsmentyy myöhemmin esimerkiksi Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun seurauksena.

Kysymyksessä olevassa tapauksessa vakuutuslaitos on antanut ensimmäisen korvauspäätöksen vuonna 2000. Korvauspäätöksessä ilmoitetun mukaan A:lle on annettu korvauspäätöksen liitteenä tiedoksi muutoksenhakuohjaus. Korvauspäätöksen jälkeen oikeuskäytäntö täsmentyi Korkeimman oikeuden 30.12.2005 antaman ennakkoratkaisun seurauksena. A on pyytänyt vakuutuslaitosta käsittelemään asian uudestaan syyskuussa 2009 vakuutuslaitokseen toimitetulla kirjelmällä. A on näin ollen pyytänyt asian uudelleen käsittelyä myöhemmin kuin kolmen vuoden kuluttua korvauspäätöksen antamisesta, joten asiaa ei ole tullut ottaa enää uudelleen käsiteltäväksi.

Lautakunta oli yksimielinen.